Pienet asiat muuttavat maailmaa

Lapsesta asti minulla on ollut ajatus tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa. Nuorena Minna-tyttönä muistan ajatelleeni –ehkä jopa sanoneeni– , että "sitten kun vanhana jään eläkkeelle, niin haluan mennä tekemään vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa". No, enää en ole niin naiivi ja sinisilmäinen, että luulen pääseväni joskus eläkkeelle mutta vapaaehtoistyön tekemisen voin toteuttaa.

Kukaan lähipiirissäni ei ole vapaaehtoistyötä tehnyt, joten minulla ei ole aavistustakaan mistä ole moisen idean saanut.. Moneksi vuodeksi vapaaehtoisasia jäi unoholaan mutta palasi mieleen kun eräs asiakkaani alkoi, eläkkeelle jäädessään, tekemään vapaaehtoistyötä. En todellakan väitä ryhtyneeni heti tuumasta toimeen, sillä tietysti keksin tekosyitä miksen juuri nyt tähän hätään pysty aloittamaan uutta "harrastusta". Me ihmiset olemme aika hyviä keksimään kaikkia tekosyitä! Kuitenkin eräänä marraskuisena aamuna googletin "mummonkammarin" ja laitoin sähköpostia halukkuudestani tulla mukaan vapaaehtoistoimintaan. Osallistuin parin tunnin kurssille ja se oli siinä; Minna oli valmis tositoimiin! :D

Aloitin vapaaehtoisena ohjaamaan tuolijumppaa Mummon Kammarissa, sillä liikunta on aina tuonut minulle hyvää oloa, joten miksen jakaisi liikkumisen ilosanomaa myös vanhuksille, jotka eivät enää niin hyvin pääse perinteisissä jumpissa käymään. Meillä oli tuolijumppasessioissa aina niin mukavaa <3. Ne hymyt ja iloiset kasvot olivat aivan parasta! Mummon Kammarissa käyvät ikäihmiset ovat kuitenkin aika hyvässä kunnossa olevia: he asuvat kotonaan ja pääsevät vielä liikkumaan omin avuin, joten ehkä apuani tarvittaisiin jossain vielä hieman enemmän. Koukkuniemi on lähellä kotiani ja siellä olevat ikäihmiset varmasti kaipaavat ulkoilutusta ja juttuseuraa. Nyt käyn säännöllisesti viemässä erästä herttaista vanhaa herraa pihalle, sillä yksin ei hän pysty pyörätuolin kanssa liikkumaan.

Käyn kerran kuussa, puolitoista tuntia menee kokonaisuudessaan hommaan, se ei ole todellakaan paljoa mutta haluan pitää sen pienimuotoisena harrastuksena, ilman paineita, stressiä tai suorittamista. Mottoni: "Pienet asiat muuttavat maailmaa" lukee koristekivessäni lauvaarin reunalla, sain sen isosiskoltani vuosia sitten ja se lause on mielestäni yksi parhaimpia! Kuvittele jos jokainen, tai edes osa meistä ryhtyisi kerran kuussa tunnin kerrallaan viemään vanhuksen pihalle, lukemaan lehteä heille, juttelemaan, laulamaa tai edes kuuntelemaan.. Mitä saisimmekaan aikaan?!

Tiedän, kaikilla meillä on kiire! Kiire kotiin lapsien, koirien, kissojen luo. Kiire harrastuksiin, kiire töissä ja kiire kotona. Onko oikeasti?! Moni kuitenkin ehtii katsoa Netflix-sarjoja kolme jaksoo putkeen, metsästään pokemoneja pitkin kyliä, roikkua facessa ja valittaa joka asiasta, lukee turhanpäiväisiä asioita netistä ja vielä kommentoida naurettavia juttuja niihin.. hohhoijaa!

Jengi jakaa somessa "uutisia" kuinka vanhukset on ihan heitteillä, eikä hoitajat hoida heitä. Helppohan se on sohvalta huudella miten asiat pitäisi olla ja miten MUIDEN pitäisi hoitaa hommat paremmin. On mielestäni myös hieman huvittavaa, kun porukka ylistää veteraaneja FB-päivityksissään itsenäisyyspäivänä. Ööö, kuinka monella on sotaveteraaneja facebook-kavereina, jotka tykkäis sun päivityksistä kun oot kiitollinen heille? Minulla ei oo ainakaan yhtään.. mä veikkaisin ettei kauheen moni heistä käytä naamakirjaa, joten kiitokset eivät ehkä löydä näin perille. Olisko sittenkin parempi jos menisit vaikka ihan vaan käymään läheisessä vanhainkodissa ja kiittämässä livenä, menisi kiitokset oikeaan osoitteeseen..

Ymmärrän ettei ikäihmisten kanssa oleminen ole kaikille ehkä se omin juttu. Auttaa voi muutenkin: on järjestöjä lapsille, nuorille, aikuisille yms.. Voit aloittaa vaikka omasta lähipiiristä, omat mummut ja vaarit tai iäkkäät vanhemmat varmasti ilahtuvat jos käyt tai edes soitat vähän useammin. Nostetaan katse omasta navasta ja huomioidaan ympäristöä; tarvitsisko joku apua? Uskalletaan kysyä rohkeammin "onko kaikki hyvin" ja välitetään toisistamme ehkä hieman enemmän.. 

En todellakaan kuvittele olevani pyhimys tai parempi ihminen kuin muut, tekemällä vapaaehtoistyötä. Päinvastoin, olen aika itsekäs, sillä saan itselleni niin hyvä fiiliksen koko päiväksi aina ulkoilutuskeikan jälkeen. Ilmestyessäni paikalle, pappa huikkaa jo kaukaa terveyhdyksen ja lenkin jälkeen hän jää hymyillen odottamaan lounasta. Miten itselle niin pieni teko tuo toiselle niin suurta iloa.

Mitenkä siis olisi jos jätät pokemonit nappaamatta ja ryhdytkin keräilemään hymyjä, naurua ja hyviä tekoja? Varmasti saist niistä enmmän mielihyvää ja iloa elämääsi kuin siitä, että nappaat harvinaisen pokemonin, monen tunnin metsästyksen jälkeen...

Jos kiinnostuit vapaaehtoistyöstä vanhusten parissa, niin käy kurkkaamassa seuraavat vapaaehtoistyöhön perehdytykset Mummon kammarin -sivuilta ja muista: pienikin ele voi olla toiselle todella suuri apu!

Valmiina ulkoilemaan, olisitko sinäkin?

xxx

-Minna