keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Järkevämpää juoksua

Heipähei! Vihdoinkin sain inspiraation kirjoittaa juoksukuulumisiani, paljon on asiaa mutta koetan pitää postauksen järkevän mittaisena, joten keskitän tämän tekstin pieniin konkrettisiin muutoksiin, joita olen tehnyt sitten viime kuulumisten.

Olen jahdannut kolmen tunnin alitusta jo pitkän aikaa, eikä se ole vieläkään irronnut. Rottendamin maratonin jälkeen ajattelin ryhtyä etenemään treeni kerrallaan ja pyrkimään tekemään jokaisen harjoituskerran huolellisesti ajatuksella, enkä pakonomaisesti miettien tulevia kisoja ja enkkoja. Haluan saada monen vuoden jälkeen vammattoman kesän; päästä juoksemaan ja lenkille ilman kolotuksia tai kipuja sekä nauttia itse juoksusta. Kolme tuntia varmasti alittuu, kunhan pystyn treenaamaan säännöllisesti ja terveenä. Toistaiseksi ollaan suunnitelmassa; vammoja ei ole tullut ja treenit on tehty "tunteella".

Harjoitteluun olen ottanut enemmän omaa ajatusta mukaan, sillä minä itse tunnen oman kroppani parhaiten ja luottaminen omiin tuntemuksiin on ykkösjuttu. Aikaisemmin suoritin ehkä hieman robottimaisesti kaiken ja tukahdutin omat fiilikset, aika hölmöä mutta nyt olen toivottavasti viisaampi. Opiskelujen myötä tiedän ja ymmärrän ihmiskehoa ja sen toimintaa paremmin, joten olen kokeellisesti alkanut liitämään juoksuun ja treenaamiseen uusia juttuja; on mielenkiintoista seurata miten monet asiat voivat vaikuttaa juoksuun ja treenaamiseen.

Maratoonarin ja kestävyysjuoksijan treeniohjelmassa on paljon kilometrejä ja suurin osa kevyttä PK-lenkkiä. Onko kuitenkin treenistä otettu kaikki hyöty irti, että juoksen "vain" putkeen esim. 15km? Ei mielestäni. Juoksutekniikkaa voi aina kehittää paremmaksi, kukaan ei juokse täydellisesti. Olen ottanut tavaksi tehdä koordinaatioharjoituksia keskellä lenkkiä, kikkailen noin 5minuuttia ja jatkan lenkkiä normaalisti. Jos minulla on kiire (=aamu on ollut hidas), niin olen päättänyt etten kikkailuista luovu, juoksen vaikka kilometrin vähemmän, sillä uskon niistä olevan enemmän hyötyä kuin siitä että juoksenko 14km tai 15km. Lenkin lomassa keskitän aina välillä ajatukseni kehoon ja sen tuntemuksiin; miltä tuntuu ja miten askellan. Pilateksen myötä oma kehon tuntemus on parantunut huimasti, pystyn tuntemaan paremmin missä asennossa milloinkin olen.

Monipuolisuus lenkillä on ollut myös avainasemassa treenaamisessani, pitkillä lenkeillä olen välillä kävellyt/hölkännyt jyrkät ylämäet takaperin. Sykkeet pysyy ylhäällä mutta saan lihaksilleni erilaista ärsykettä,  mikä auttaa tulevaisuudessa minua (toivottavasti) juoksemaan lujempaa ja paremmin.

Vinojen vatsalihasten löytäminen sekä rintarangan kiertoliikkuvuuden parantaminen.  Olen aina ajatellut, että juoksussa jalat juoksee ja kädet rytmittää juoksua, keskivartalo pysyy stabiilina paikoillaan. Asia on aikalailla väärin ajateltu! Viime talvena olin Jarmo Ahosen koulutuksessa (Jarmo on mun yksi idoli), jossa tuli puhetta keskivaralon kierron tärkeydestä kävelyssä ja juoksussa; minulla kirjaimellisesti lamppu syttyi ja ajatus kirkastui! Mitä hittoa, en ollut koskaan ajatellut asiaa näin!! Rupesin tietoisesti ajattelemaan juostessani keskivartalon kiertoa liikkeessä, vau mikä ero; juoksu tuntuu paljon paljon rennommalta. Maaliskuussa juoksin Briteissä Bath half maratonin ja juoksu kulki silloin uuteen enkkaan (1.26.13) mutta enkka ei ollut pääasia, vaan sain kolmelta kanssajuoksijalta komenttia loppukilsoilla, että juoksuni näyttää hyvältä! Mitä hittoa!? Mun tappijaloillako? :D Rami myös sanoi 17km kohdilla minut nähdessäni, että todella kevyeltä näytti ja Rami jos kuka on nähnyt juoksuni ihan alusta alkaen, plus hän sanoo rehellisesti oman mielipiteensä minulle :D. 

Koen tekniikkani kehittyneen puolen vuoden aikana, joka on tuonut omia haasteita. Jalkojeni lopputyöntö on parempi, joten juoksu on alkanut tuntumaan enemmän takareisissä ja pakaroissa mutta lihasvoima ja jalkojen palutuminen treeneistä on ollut haasteellista. Nyt on pakko hyväksyä se, ettei minun lihakset ole vielä ihan parhaimmassa kunnossa kehon takaketjussa. Lihaskuntotreeneistä on tullut luistettua mutta Rottendamin jälkeen olen parantanut tapani. Tein itselleni kaksi ohjelmaa; keskivartalo treenin, keskittyen vinoihin vatsalihaksien vahvistamiseen ja jalkatreeni, keskittyen pakaroiden ja takareisien vahvistamiseen. Teen molemmat harjoitukset kerran viikkoon ja treeni tehdään tietysti pilates tyylillä: huolellisesti, hengityksen tahtiin. Viikon kolmas lihaskunto tulee laitepilatestunnista, joka on ihan yksi lempparitreeneistä ikinä! :)

Olen vuoden verran tehnyt ennen jokaista lenkkiä lihaskalvoja aktivoivan ja "venyttävän" lämmittelyn ja en ole viime kesän jälkeen kärsinyt vammoista (kopkop). Lihaskalvoja huoltavat treenit vaativat aikaa ja toistoja, joten nyt 12kk jälkeen voin kyllä todellakin sanoa alkujumpastani olleen apua. Aikomukseni on laittaa erillinen postaus n. 10min kesävästä lämmittelystäni ennen juoksua, joten en nyt paneudu siihen sen enempää.

Toistan hieman itseäni mutta todellakin suurin oivallukseni on ollut rennompi suhtautuminen treenaamiseen ja teen jokaisen harjoituksen huolella keskittyen sekä koetan kunnella kehoa. Aika on niin rajallista, että miksi tuhlaisin aikaani tehden treenit "nopeasti alta pois" ajatuksella. Miksen nauttisi joka hetkestä (myös niistä paskoista lenkeistä, milloin ei vain kulje), miksen pyrkisi olemaan läsnä lenkeillä ja elämään siinä hetkessä? En tietenkään koko lenkkiä mieti tekniikkaa ja miten askellan mutta aina välillä on kiva "herätä" fiilistelemään, että miltä tuntuu. Kannattaa kokeilla!

On kuitenkin fakta, että juoksemaan oppii juoksemalla eli mitkään kikkailut ja muut harjoitteet eivät missään nimessä korvaa säännöllistä juoksemista, ne vain auttavat parantamaan juoksun taloudellisuutta, monipuolistavat kehon käyttöä ja tuovat erilaista ärsykettä. Muistetaan myös, että juoksuohjelman on oltava tarpeeksi monipuolinen eri mittaisista ja tehoisita treeneistä, jotta kehityt. Omalla kohdallani luotan edelleen koutsini Lauri Hollon tekemiin ohjelmiin ja näin minä pystyn keskittymään siihen omaan juttuun eli treenien suorittamiseen, ajatuksella ja rakkaudesta lajiin eli juoksuun; senhän vuoksi tätä tehdään, eiks niin?

Hei tällaisia ajatuksia ja oivalluksia olen tässä muutamien kuukausien aikana tehnyt ja nyt tuntuu siltä, että suunta on oikea mutta haluan korostaa, että todellakin minulla on usein ollut ja tulee olemaan totaali floppi päiviä; jalat painaa 200kg, maha on sekaisin ja vessataukoja pakko pitää useaan otteeseen, olo on nuutunut eikä vain kulje jne.. Mutta sitten on niitä päiviä, jolloin voisit vain juosta vaikka maailman ääriin..






Oon viime aikoina innostunut postaamaan treenifiiliksiä instagramin mystoryyn, joten jos haluat enemmän seurailla mitä puuhaan ja millä fiiliksillä, niin löydät minut @minnajuusela nimen alta.


xxx

-Minna



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Fleguilua HHM:lla

Hiphei! Se olis kisaraportin paikka! Tällä kertaa voidaankin puhua aika floppi juoksusta mutta tuleepahan myös kirjoitettua näistä "huonoista" kokemuksista, sillä nehän kuuluvat juoksuun ja ihan elämään ylipäätänsä.  Kun kisoja alkaa olemaan takana, niin kyllä se surkea päivä tulee vastaan jossain kohtaa, minulla on nyt tainnut osua pari peräkkäin: ensin Rottendamissa ja nyt Helsinki Half maratonilla.

Olisi kiva sanoa, jokin selkeä syy miksi ei kulkenut mutta en tiedä, aika ärsyttävää! Matkustin jo perjantaina Helsinkiin työpäivän jälkeen, sillä lähtö olisi lauantaiaamuna klo. 8.45, ihan ei jaksaisi kotoa matkustaa niin aikaisin.. Olimme Pillen kanssa varanneet airbnb kämpän Kampista, joten aamulla voisi vain käppäillä Finlandia-talolle lähtöön. Kaikki oli mietitty valmiiksi ja pystyisin rauhassa juoksemaan enkan.

Herätessäni olo oli aika väsynyt ja vatsalihaksissa tuntui edellis aamun laitepilatestunti, jännä sinänsä, sillä tunti oli ollut ihan perussettiä, eikä minulla ole aikaisemmin vatsalihakset juurikaan kipeytyneet.Tietysti joku toinen olisi jättänyt tunnin väliin mutta minä en, yksi viikon kohokohta on päästä reformer-tunnille. En ollut huolissani, tuskinpa kisa kaatuisi hieman kipeisiin vatsalihaksiin.

Aamun edetessä tuntui kuitenkin siltä, ettei kroppa herännyt laisikaan, kofeiini ei auttanut vaikka yleensä olen äärimmäisen herkkä ja virkistyn nopeasti. Ei aamun olotila ollut uusi kokemus mutta yleensä olen näin "väsynyt" maanantaisin, sunnuntain pitkän lenkin jälkeen ja jos olen vielä unohtanut syödä riittävästi. Aika hassua, koko viikon oli ollut niin vähän treeniä, että elimistön olisi pitänyt suorastaan kirkua urheilua ja korkeita sykkeitä!

Kisapaikalla olotila ei vieläkään kohonnut ja alkoi pikkuhiljaa epäilemään, miten jaksaisi edes juosta lujaa. Pille kuitenkin rauhoitteli minua, ettei alkufiilikset välttämättä tarkoita huonoa juoksua, sillä Rottendamissa olo oli todella hyvä ja itsevarma, silti ei kulkenut. Ehkäpä piristyn kun pääsen juoksemaan lujaa!

Flegu-olotila ei valitettavasti jäänyt lämmittelyyn mutta halusin uskoa, että kyllä tästä vielä mennään ja juostaan kovaa, ennätysvauhtia. Positiivisella ajatuksilla on ennenkin selvitty loistavasti, niin miksei se siis auttaisi tälläkin kertaa.

Ilma oli lämmin, olisi ollut ihana vain jäädä kannustamaan juoksijoita ja nauttia auringosta, hahha! Juoksemiseen lämpö tuntui ahdistavalta mutta näillä mennään mitä on ja kelihän on kaikille sama eli tekosyitä on monia ;).

Vessajonot ovat osa juoksukisojen tunnelmaa, tällä kertaa ajoitin vessakäynnin vähän liian myöhäiseen ajankohtaa, joten jouduin ensimmäistä kertaa turvautumaan puskapissaan kisassa. Juoksijat ovat kyllä hauskaa porukkaa, ei tarvitse lainkaan nolostella, sillä kaikki hyödyntävät luonnon vessaa jossain kohtaa.. :D hahha!

Ryntäsin pari minuutta ennen lähtöä itsevarmana kärkikahinoihin, "kyllä tästä tulisi hyvä juoksu", koetin psyykata itseäni. Lähtölaukaus tuli ja kovaa kyytiä lähdin painelemaan 1.25 jänisten kanssa. Tiesin suomen kisoissa jänisten olevan tasaisia ja hyviä, joten uskalsin luottaa heidän vauhtiinsa. Ei auttanut, ei kulkenut ja pikkuhiljaa vaan jättäydyin pois, väsytti eikä jalat toimineet vaikka kuinka koetin käskyttää. Tiesin ettei juoksusta voi millään keinolla enää tulla hyvää, joten päätin vain vetää jonkin näköisen VK-treenin. Vauhdeista en tiennyt mitään, sykemittarini sekoili koko matkan ja puolivälissä asetin kellon, niin etten nähnyt edes vauhtia. Sykkeet olivat kuitenkin pilvissä, vaikken kokenut itseäni hengästyneeksi.

Jossain kohtaa 1.30 jänikset ohittivat minut, ensiksi ärsytti mutta en vain saanut jalkoja kipittämään nopeammin. Välillä oikein nolotti miten olin saanut paikan "eliittijuoksijana" (maraton ennätykselläni) ja sitten juoksen niin "hitaalla" vauhdilla ja oikeasti, kun olin vielä kevennellyt koko viikon kisaa varten, niin laittaa miettiin missä nyt oikeasti mättää!?

Pääsin maaliin 1.31.10 ajalla, viisi minuuttia huonompi kuin maaliskuinen puolimaratonin aika. Mutta ei oikeastaan vit***anut, olin jo aamusta asti ollut niin fleguna, ettei tuntunut missään. Eihän tässä jälleen auta muuta kuin jatkaa harjoituksia ja ensi kerralla juosta lujempaa.




Juoksun jälkeen skumppaa ja katsokaa mikä ryhti, hahhaa! Flegu mikä felgu! :D
Tapahtumana Helsinki Half maraton on kokemisen arvoinen kisa, ehdottomasti. Reitti oli ihan mukavan tasainen. Kannustajia ei juurikaan ollut mutta ehkäpä klo 8.45 lähtö lauantaina verottaa katsojien osallistumista. Kisassa oli hauska nähdä Suomen "juoksumaailman julkimoita" eli seuraamiani bloggareita, instagram seurattavia ja tietysti kovia juoksijoita. Väillä tuntui myös, että olisi ollut ulkomailla juoksemassa, sillä englantia kuulu puhuttavan monessa porukassa, aika kiva!

Aamujuoksut eivät kulkeneet, tällä kertaa niin kokeilimme Pillen kanssa Tampereella yöjuoksuja, jotka mentiinkin sitten hieman rennommalla meingillä ja kestävyys riitti kiitettävästi siihen touhuun ;)!



xxx

-Minna






tiistai 6. kesäkuuta 2017

Blogihiljaisuuden loppu

Miten voikin aika hujahtaa niin vauhdilla eteenpäin!?  Tarkoitukseni ei ole todellakaan ollut unohtaa kirjoittamista ja blogia mutta joskus vain to do –listassa on niin paljon pakollisia juttuja, jotka on hoidettava alta pois, ennen kun voi alkaa tekemään vapaa-ajan harrastuksia kuten blogin kirjoittamista.. Tätäkin tekstiä olen ”luonnostellut” noin kuukauden ajan; aina inspiraation iskiessä alan kirjoittamaan, välillä inspiraatiota on enemmän ja välillä vähemmän..

Viime postaus jäi Berliinin maratoniin ja voi, kuinka paljon ja toisaalta niin vähän on välissä tapahtunut; olen tässä välissä vaihtanut työpistettäni, opiskellut ja juossut. Juoksu on edelleen iso osa elämää ja keväälle minulla oli todella isot tavoitteet; maraton menisi alle kolmen, viimeinkin. Mutta eipä mennytkään! Juoksukuulumisille ajattelin tehdä ihan oman postauksen, joka toivottavasti valmistuu lähitulevaisuudessa.

Minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen hyvin toimelias ja innostun monesta asiasta nopeasti. Kuvittelen ehtiväni tekemään kaiken, enkä tarvitse lepoa tai lomaa, sillä olenhan kuolematon (hahha)! Unohdan joskus, että jokaista tyhjää hetkeä ei tarvitse täyttää jollakin tehtävällä ja kivoistakin työ tai koulujutuista voi tulla taakka jos ei muista huolehtia levosta.

Koen kuitenkin olevani jo paljon parempi tasapainottelemaan työn ja vapaa-ajan kanssa, olen selvästi vähentänyt töiden tekoa, tietysti minulla on taipumusta ottaa aina tilalle jotain uutta, joten opiskelu on tullut työn rinnalle. Suoritan pari vuotta kestävää hierojan erikoisammattitutkintoa, missä onneksi olen jo puolessa välissä. Koulutetun pilatesohjaajan ”paperit” sain toukokuussa käteen. Opiskelusta onkin tullut uusi kiva harrastaus, kuinka hienoa onkaan oppia uutta!

 Eräs tärkeä oivallus oli jättää päävuokralaisen asema ja vastuu pois. Huomasin, ettei minulta löydy ehkäpä tarvittavia ”johtajan ominaisuuksia”. Olen aivan liian kiltti ja monesti joustan omista jutuistani, jotta muilla olisi hyvä olla. Huomasin kuluttavani aivan liikaa energiaa kaikkien asioiden hoitamiseen. Lisäksi ohjauksien, koulun ja arjen yhdistäminen työhuoneen puolittamiseen toi haastetta, aamu- ja iltavuoron kanssa oli aina säätämistä omalla kohdallani.

En kuitenkaan halunnut vuokratuolille tai maksaa itseäni kipeäksi omasta liiketilasta, jossa olisin yksin.  Vuokrasin oman huoneen  ”toimistohotellista” Tammelasta. Toimistohotellin idea on yksinkertaisesti, että minulla on oma huone mutta jaan aulatilat, vessat ja keittiön muiden eri alojen yrittäjien kanssa.

Nykyinen ihka oma huone
Päätös on ollut enemmän kuin viisas, olen huomannut vuosien varrella, että kaipaan yksinoloa asiakkaiden välissä. Haluan pääsääntöisesti syödä yksin, olla tauoilla yksin; ihan hiljaa.  Mutta eniten pidän siitä, että nyt suunnittelen aikatauluni itse ja pääsen aamuisin treenaamaan. Työpäivän jälkeen treenaus ei ollut koskaan minun juttuni, huoneen puolittamisen aikana, aamuvuorojen  jälkeen kroppa tuntui jo niin väsyneeltä töistä, että lenkille lähtö oli vaikeaa.  Aamulla kroppani toimii parhaiten, saan otettua treenistä tehot ja työpäivä alkaa energisemmin treenauksen jälkeen. Illalla on sitten mukava mennä kotiin ja tehdä maksimissaan koiralenkkiä ja pilatesta, eikä tarvitse motivoida itseään tai koko päivän käytössä olleita jalkoja parin tunnin lenkille.

Nykyinen tilani ei todellakaan ole loppuelämäni työpaikka, vaan se on väliaikainen ratkaisu, jotta saan kunnolla mietittyä ja pohdittua mitä haluan tulevaisuudelta (lähestyvää kolmenkympin kriisiä(kö) :D, hahha!) Haluan ehdottomasti jatkaa hierojana mutta vähemmässä määrin, pilates ja ohjaukset ovat vieneet sydämeni, joten siihen aikomukseni on panostaa enemmän. Minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että muutosta on tapahduttava työrintamalla nopeasti, jotta pysyn järjissäni. Olen aina tottunut toimimaan jos en ole tyytyväinen nykyhetkeen, sillä ilman muutosta ei tapahdu muutosta!

Aika vaikealta tuntui kirjoittaminen näin pitkän tauon jälkeen, toivottavasti pysyit mukana. Halusin tämän ”ensimmäisen” postauksen käsittelevän enemmän työjuttuja, sillä ne ovat olleet viimeisen vuoden ajan aika paljon mielessä, niin hyvässä kuin pahassakin. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin kevyt ja on nyt helppoa olla vain itsestä vastuussa, yksin yrittäjänä kirjaimellisesti.

Yksinäinen susi kiittää ja kuittaa! :D


Xxx


-Minna

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Pienet asiat muuttavat maailmaa

Lapsesta asti minulla on ollut ajatus tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa. Nuorena Minna-tyttönä muistan ajatelleeni –ehkä jopa sanoneeni– , että "sitten kun vanhana jään eläkkeelle, niin haluan mennä tekemään vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa". No, enää en ole niin naiivi ja sinisilmäinen, että luulen pääseväni joskus eläkkeelle mutta vapaaehtoistyön tekemisen voin toteuttaa.

Kukaan lähipiirissäni ei ole vapaaehtoistyötä tehnyt, joten minulla ei ole aavistustakaan mistä ole moisen idean saanut.. Moneksi vuodeksi vapaaehtoisasia jäi unoholaan mutta palasi mieleen kun eräs asiakkaani alkoi, eläkkeelle jäädessään, tekemään vapaaehtoistyötä. En todellakan väitä ryhtyneeni heti tuumasta toimeen, sillä tietysti keksin tekosyitä miksen juuri nyt tähän hätään pysty aloittamaan uutta "harrastusta". Me ihmiset olemme aika hyviä keksimään kaikkia tekosyitä! Kuitenkin eräänä marraskuisena aamuna googletin "mummonkammarin" ja laitoin sähköpostia halukkuudestani tulla mukaan vapaaehtoistoimintaan. Osallistuin parin tunnin kurssille ja se oli siinä; Minna oli valmis tositoimiin! :D

Aloitin vapaaehtoisena ohjaamaan tuolijumppaa Mummon Kammarissa, sillä liikunta on aina tuonut minulle hyvää oloa, joten miksen jakaisi liikkumisen ilosanomaa myös vanhuksille, jotka eivät enää niin hyvin pääse perinteisissä jumpissa käymään. Meillä oli tuolijumppasessioissa aina niin mukavaa <3. Ne hymyt ja iloiset kasvot olivat aivan parasta! Mummon Kammarissa käyvät ikäihmiset ovat kuitenkin aika hyvässä kunnossa olevia: he asuvat kotonaan ja pääsevät vielä liikkumaan omin avuin, joten ehkä apuani tarvittaisiin jossain vielä hieman enemmän. Koukkuniemi on lähellä kotiani ja siellä olevat ikäihmiset varmasti kaipaavat ulkoilutusta ja juttuseuraa. Nyt käyn säännöllisesti viemässä erästä herttaista vanhaa herraa pihalle, sillä yksin ei hän pysty pyörätuolin kanssa liikkumaan.

Käyn kerran kuussa, puolitoista tuntia menee kokonaisuudessaan hommaan, se ei ole todellakaan paljoa mutta haluan pitää sen pienimuotoisena harrastuksena, ilman paineita, stressiä tai suorittamista. Mottoni: "Pienet asiat muuttavat maailmaa" lukee koristekivessäni lauvaarin reunalla, sain sen isosiskoltani vuosia sitten ja se lause on mielestäni yksi parhaimpia! Kuvittele jos jokainen, tai edes osa meistä ryhtyisi kerran kuussa tunnin kerrallaan viemään vanhuksen pihalle, lukemaan lehteä heille, juttelemaan, laulamaa tai edes kuuntelemaan.. Mitä saisimmekaan aikaan?!

Tiedän, kaikilla meillä on kiire! Kiire kotiin lapsien, koirien, kissojen luo. Kiire harrastuksiin, kiire töissä ja kiire kotona. Onko oikeasti?! Moni kuitenkin ehtii katsoa Netflix-sarjoja kolme jaksoo putkeen, metsästään pokemoneja pitkin kyliä, roikkua facessa ja valittaa joka asiasta, lukee turhanpäiväisiä asioita netistä ja vielä kommentoida naurettavia juttuja niihin.. hohhoijaa!

Jengi jakaa somessa "uutisia" kuinka vanhukset on ihan heitteillä, eikä hoitajat hoida heitä. Helppohan se on sohvalta huudella miten asiat pitäisi olla ja miten MUIDEN pitäisi hoitaa hommat paremmin. On mielestäni myös hieman huvittavaa, kun porukka ylistää veteraaneja FB-päivityksissään itsenäisyyspäivänä. Ööö, kuinka monella on sotaveteraaneja facebook-kavereina, jotka tykkäis sun päivityksistä kun oot kiitollinen heille? Minulla ei oo ainakaan yhtään.. mä veikkaisin ettei kauheen moni heistä käytä naamakirjaa, joten kiitokset eivät ehkä löydä näin perille. Olisko sittenkin parempi jos menisit vaikka ihan vaan käymään läheisessä vanhainkodissa ja kiittämässä livenä, menisi kiitokset oikeaan osoitteeseen..

Ymmärrän ettei ikäihmisten kanssa oleminen ole kaikille ehkä se omin juttu. Auttaa voi muutenkin: on järjestöjä lapsille, nuorille, aikuisille yms.. Voit aloittaa vaikka omasta lähipiiristä, omat mummut ja vaarit tai iäkkäät vanhemmat varmasti ilahtuvat jos käyt tai edes soitat vähän useammin. Nostetaan katse omasta navasta ja huomioidaan ympäristöä; tarvitsisko joku apua? Uskalletaan kysyä rohkeammin "onko kaikki hyvin" ja välitetään toisistamme ehkä hieman enemmän.. 

En todellakaan kuvittele olevani pyhimys tai parempi ihminen kuin muut, tekemällä vapaaehtoistyötä. Päinvastoin, olen aika itsekäs, sillä saan itselleni niin hyvä fiiliksen koko päiväksi aina ulkoilutuskeikan jälkeen. Ilmestyessäni paikalle, pappa huikkaa jo kaukaa terveyhdyksen ja lenkin jälkeen hän jää hymyillen odottamaan lounasta. Miten itselle niin pieni teko tuo toiselle niin suurta iloa.

Mitenkä siis olisi jos jätät pokemonit nappaamatta ja ryhdytkin keräilemään hymyjä, naurua ja hyviä tekoja? Varmasti saist niistä enmmän mielihyvää ja iloa elämääsi kuin siitä, että nappaat harvinaisen pokemonin, monen tunnin metsästyksen jälkeen...

Jos kiinnostuit vapaaehtoistyöstä vanhusten parissa, niin käy kurkkaamassa seuraavat vapaaehtoistyöhön perehdytykset Mummon kammarin -sivuilta ja muista: pienikin ele voi olla toiselle todella suuri apu!

Valmiina ulkoilemaan, olisitko sinäkin?

xxx

-Minna

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Berlin marathon 2016

Heipsaa! Mulla oli tarkoitus julkaista postaus vielä ennen reissua ja teksti olikin ihan hyvässä vaiheessa mutta se jäi muiden kiireiden takia keskeneräiseksi luonnokseksi. Nyt kuitenkin Berliinin maraton ja miniloma takana, joten eiköhän keskitytä tässä postauksessa niihin.

Berliilissä oli vielä suomen kesäkelit, reilu 20 astetta lämmintä, mikä tietysti loman kannalta oli ihanaa mutta vähän jännitti tulisiko juoksusta tuskaisen kuuma..

Perjantai-iltana saavuimme perille, joten meillä oli Pillen kanssa hyvin aikaa käydä lauantaina expossa hakemassa juoksunumerot ja shoppailla valtavassa messuhallissa juoksukamoja, joita ei koskaan ole liikaa!! :D

Huomenna me juostaan lujaa!

Meillä oli koko lauantain malttamaton fiilis: olimme todella innostuneita tulevasta juoksusta. Valmistelut sujuivat hyvin ja ruokaa löytyi myös meikäläisen gluteiinivammasuudesta huolimatta. Edellenkään en tankkaa maratonille, täysin normaalilla ruualla olin koko viikon mennyt. Uskon hiilarivarastojen täyttyvän ihan jo siitä, etten treenaa niin paljoa kuin normaalisti, tuskimpa hirveä sokerin tai hiilarin mättöäminen auttaisi minua juoksemaan nopeammin..



Startti oli sunnuntaiaamuna klo. 9.15, mielestäni juuri sopiva aika lähteä "lenkille"; ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä mutta tiesin päivästä tulevan aurinkoinen ja varmasti lämmin. Kisa-vaatetus oli siis suunniteltu olemaan hyvin vähäinen :D.

Tavoitteeni oli juosta n. 4.15 vauhtia heti alusta alkaen, mikä tarkottaisi hieman alle kolmen tunnin loppuaikaa (2.59.19).
En muistanutkaan kuinka paljon isossa maailmassa ja juoksuissa on porukkaa, alkumatka mentiinkin hieman hitaammin.. Juoksijoita oli niin paljon, että jouduin ohittelemaan, väistelemään ja välillä lähes pysähtelemään mutta tiesin ehtiväni vielä kiristämään tahtia jos tarve vaatii, joten en stressannut.

Puoleen väliin asti mentiin todella hyvässä fiiliksessä ja tavoitevauhdissa, välillä olisi tehnyt meli mennä lujempaa mutta toppuuttelin kaahailuhaluja; kiristely alkakoon vasta 25km jälkeen, jos siltä tuntuisi.

 Eipä kuitenkaan tarvinnut vaihtaa isopmaa vaihdetta päälle! Puolen välin jälkeen alkoi jaloissa tuntua pahalta; etenkin vasemmassa lonkassa ja pohkeessa kipuili, en kuitenkaan usko sen vaikuttaneen juoksun lopputulokseen. En pystynyt pitämään enää millään yllä tavoitevauhtia, harmitti mutta päätin nyt vain keskittyä juoksemaan nopeasti eteenpäin, stressaamatta vauhtia.

Tuskaisimmat kilometrit olivat 30-40km paikkeilla: ihmiset ohittelivat ja minun oli todella kuuma ja tuskainen olla. Joka vesipisteellä heitin vettä päälle ja koetin juosta joka suihkun läpi. Mietin ettei ajalla ole enää mitään väliä, teen nyt parhaani ja tiesin oikeasti käyttäväni kaikki voimat juoksemiseen. Keskeyttäminen ei käynyt mielessä, vaikka askel painoi pahasti, tiesin selviäväni ja ehkä aikakin paranisi muutamalla minuutilla.

39km kyltin nähdessäni, löysin vielä jostain solujen sopukoista energiaa ja taisteluntahtoa.  Kiihdytin vauhtia, ohittelin minua aijemmin ohitelleita juoksijoita. "kolme kilometriä maaliin, sen jaksaa juosta lujaa", tätä hoin itselleni.

41km kyltti tuli eteen ja en meinannut uskoa, että enää yksi "tonnin veto" ja olisin maalissa. En vilkuillut kelloa, vaan annoin painella! Loppuaikani oli 3.01.39, olin tyytyväinen vaikkei alle kolme tuntia vieläkään mennyt rikki. Ens vuonna se olisi jo paljon realistisempi saavuttaa.

Alla oli rikkonainen treenikesä: kärsin useista vammoista ja flunssista, joiden kanssa oli keväästä lähtien kamppaillut. Vasta elokuun puolen välin jälken alkoi juoksu kulkea ja se ei riittänyt. Huomasin sen jaloissani, kilsoja ei ollut tarpeeksi, jalat eivät jaksaneet juosta tarvittavaa vauhtia. Olin hieman aavistellut jo viimeisimmissä lenkeissäni jalkojen kuntoa. Talvella ja hyvien treeniviikkojen jälkeen pitkät yli 25km lenkit eivät tuntuneet missään, loppukesästä sunnuntain pitkät olivat jaloille tuskaisia, joten pelkäsin rasituksen iskevän viimeistään 30km kohdalla, niinhän se tuli. Ajatuksen tasolla olin jo aavistellut ettei kolme tuntia ehkä mene vielä rikki mutta kuitenkin pieni toivon kipinä paloi ja halusin kokeilla, "ehkä sittenkin pääsisin".

Juoksun jälkeen freesi selfie

Oman juoksuni jälkeen nostin jalat taivasta kohti ja koetin palautua juoksusta (hahha), odottaen Pilleä maaliin. Pille oli eri lähtöryhmässä kuin minä, joten meidän tiemme oli erkaantunut aamulla; hänen pitäisi kuitenkin olla alle tunnissa maalissa eli minulla ei olisi kovinkaan pitkä odotus kisa-alueella.

Pilleä ei alkanut näkymään ja pieni huoli alkoi hiipimän, "ei kai mitään ole sattunut!?". Kysyin infosta mutta he eivät osanneet auttaa, käskivät minua vain odottamaan. Pian tästä, sain soiton  ulkomaannumerosta: Pille soitti olevansa sairaalassa! Menin lähes paniikkin, vaikka hän vakuutteli olevansa kunnossa. Otin Pillen varustekassin kantoon ja etsimään kyseistä sairaalaa huolestuneena ja hätäisenä. Parin eksymisen jälkeen löysin perille ja helpotus ja huoli purkautui itkuun. Onneksi Pille oli kuitenkin kunnossa <3. Hänen kisaraportin voit lukea täältä.

Ei ihan suunniteltu loppu maratonille..
 42,195 km on pitkä matka eli opettavaisena jälleen kerran, että pää saattaa monesti olla kestävämpi kuin kroppa. Opetellaan siis kaikki me (ehkä vähän kreisit) maratoonarit, että on myös ihan ok himmata tahtia tarvittaessa. Minusta on ainakin välillä vaikea tiedostaa onko kyse vain "laiskuudesta" vai kropan hätähuudosta, olisko jollakin tähän joku viisasten kivi!?

Tästäkin maratonraportista tuli aika pitkä, joten onnittelut jos luit maaliin asti <3.


Lepo jatkui muina lomapäivinä, palautusjuoma oli vain vähän erilaista..

xxx

-Minna



tiistai 30. elokuuta 2016

Joskus vähemmän on parempi

Tein lauantaina uuden ennätyksen kisassa; en ihan sillä tavallisella tavalla eli ajan parantamisessa, vaan  siinä, että otin kisan treenin kannalta, ilman ennätyspaineita (jotka tietysti ovat aina vain omassa päässä).
Tampere Maratonin puolimaraton oli viime lauantain treenin kohde. Päätin pari viikkoa sitten, että kaikki fokus on tällä hetkellä ainoastaan Berliinin maratonissa, aivan sama tuleeko uusia enkkoja muilla matkoilla, eikä varmaankaan edes tule.

Juoksin puolikkaan sykemittarin mukaan, vauhtia saisi olla n. 4.15min/km eli tällä vauhdilla jos maratonin juoksee, niin päästään just alle kolmen tunnin. Nyt kuukautta ennen h-hetkeä oli todella hyvä aika tehdä pitkä lenkki tavoitevauhdilla.

Puolikkaan alussa oli aika haasteellista laittaa jarru päälle, kun olisi tehnyt mieli painella lujaa eteenpäin mutta maltoin "hidastella" ja pitää vauhtia suunnitellusti. Juoksufiilis ei ollut alussa ihan paras mahdollinen, sillä mahassa hölskyi, ilmeisesti kiireinen aamu ei ole ihan paras tapa valmistautua kisaan..

Kiireisellä aamulla tarkoitan sitä, että minulla on lauantaisin klo 10-11 pilatesohjaus Poltteella, joten aika haippakkaan tultiin "töistä" kotiin. Kotoa on hyvä matka (about 2km) hölkötellä Ratinaan alkuverkkana mutta ehkä liian nopea viime hetken juomatankkaus puoli tuntia ennen kisaa oli liikaa.

Lenkkihän oli 10,5km mittainen, joka mentiin kahteen kertaan. Toinen kieros olikin tosi jees, mahan nesteen olivat ilmeistesti imeytyneet :D ja energiaa oli hyvin. Mukavasti lisähaastetta toi päivän myrskykeli, laakeilla kohdilla, etenkin Pyhäjärven rannalla, vastatuuli oli paha. Siinä en saanut vauhtia millään pidettyä tavoitteessa, suojasilla paikoilla piti siis kirmata vähän nopeampaa. Toisella kieroksella pääsimme myös ylittämään esteitä; reitille oli kaatunut puu mutta onneksi ei kukaan ollut ilmeisesti jäänyt alle.

Nettoaikani oli 1.30.03 eli juoksin joko liikaa mutkia tai sykemittari huijasi vauhtia (mittarin mukaan keskivauhti 4.12). No ei mitään, todella hyvä treeni tuli tehtyä; kiihtyvä vauhti ja hyvät fiilikset (alun mahahölskyjä lukuunottamatta). Keskisyke 166, VK-treeni siis chek! En tietenkän tarkoita, että ihan olisi rennosti vihellellen menty mutta on aika suuri ero mennä esimerkiksi 80% prosentin tehoilla kuin 100%.

"Treeni"kisasta irtosi naisten 1. sija puolikkaalla. Jei! 
Somehypetystä en ehtinyt tekemään, sillä työpäivä jatkui hieronnan parissa ilta kahdeksaan asti. Lauataipäiväni lyhykäisyydessään: pilates, juoksukisat, hieromista, työpaikan siivous ja siitä vihdoin kotiin sohvalle köllimään. Ihan kiva lauantai, ainakin reipas sellainen! :D

Yhteenvetona koetan tässä sanoa, että suosittelen joskus kisaileen ihan höntsymeiningeissä.. Tai voi olla että monet ovat juosseet kisoja treeneinä mutta minulle aukesi tuollainenkin mahdollisuus vasta eilen. 

Berliini on vajaan neljän viikon päästä, APUA!!! 


xxx

-Minna

maanantai 22. elokuuta 2016

Angry bitch

Heipähei, ihan liian pitkästä aikaa! Tähän alkajaisiksi voisin sanoa, että oli sitten ihan paska kesä! Ei siis kauheesti huvittanut kirjoitella mitään. Tämä postaus on kyllä ollut mielessä parin viikon ajan mutten ole saanut revittyä aikaa kirjoitteluun mistään. No anyway, tässä sitä ollaan ja voin hieman tätä paskaa kesää raottaa, pyydän kuitenkin huomioimaan, että kirjoitan tätäkin tekstiä hieman pilke silmäkulmassa ;).

Viime postaus oli Riian maratonilta, joka ei ihan halutulla tavalla mennyt mutta se on jo menneen talven lumia. Sen jälkeen sain vuosisadan flunssan, josta parantuminen kesti ikuisuuden. Luulisi kropan olevan kunnossa ja levännyt parin viikon sairastelun jälkeen, luulisi myös kaikken rasitusvammojen lähteneen mutta toiveajattelua; takareisi/sisäreisi oli juostessa nyt kipeämpi kuin koskaan. Ennen maraa olleet samat oireet palasivat pahempana. Silloin syy oli lukkiutuneessa lantionpohjassa, jonka kiropraktikko sai auki. Varasin uuden ajan, josko sama ongelma jatkuu mutta nyt ongelma oli kierossa ristiluussa. Pari rusauttelu kertaa auttoi ja siihen kun lisäsin vielä omatoimisista quatratus lumborum -lihaksen venyttelyä, niin sain jalan juoksukuntoon, jeejee!

Hyvä treenaus alkoi ja juoksu oli ihanaa mutta ennen juhannusta sain sitten jälleen flunssan, joka kaatoi petiin, treenien osalta, töitä tietysti tein. Minulla oli keväästä alkaen siis kuukauden välein flunssa. Ei oo ihan normaalia! Epäilin mykoplasmaa mutta eihän sille pysty mitään tekemään, joten en jaksanut mennä lääkäriin. Toisaalta kun jälkeenpäin miettii, niin sairastelu johtui varmasti vain koko kehon stressitilasta; töitä normaalisti, treeniä normaalisti ja sitten koulurästejä siihen päälle, joten yöunet olivat viikon ajan about 6h. Järkevää, eikö!?

Jes, selvisin flunssasta ja taas pääsi treenaan. Myönteistä oli kivuton juoksu eli jalat olivat jees kunnossa.. Pari viikkoa mentiin hyvillä kilsamäärillä, jalat ja kroppa olivat toki koko ajan väsyneet (olisko ehkä pitänyt kuunnella kroppaa??) mutta ei se mitään, oli ihanaa juosta! Erään lenkin juoksin sitten niin jumisilla jaloilla ettei mitään rajaa.. Sain onneksi akuuttiajan kolleegalle hierontaan, joka auttoi hetkeksi mutta syväjumi vain pysyi jaloissa. Olisi tietysti ollut fiksua pitää ekstra lepoa (näin jälkikäteen kun miettii) mutta en malttanut kun kerrankin oli hyvä vauhti päällä.

Erään äärimmäisen tuskaisen 30km jälkeen..
Pian oikean jalan etureidet ja lähentäjät olivat niin pahassa jumissa ettei hieronta enää auttanut, pystyin vaan juoksemaan pari kertaa viikossa. Tein korvaavalla kaikki PK-lenkit ja juoksin ainoastaan kovat lenkit, vähennetty juoksumäärä ei auttanut, oikea puoli pysyi superjumissa. Tässä vaiheessa tuntui kaiken olevan ihan päin vi***a. Kaikki asiat ärsyttivät! Pari viikkoa olin kyllä niin kärttynen, että nyt jo oikein naurattaa. Tietysti tässä vaiheessa vain naiset ymmärtävät niitä päiviä, jolloin vain vit**** niin hirmuisesti :D.

Ihan jees meni 10km, vaikken ollut kevyttä lenkkiä tehnyt pariin viikkoon. Uus enkka 40.04.
Kisassa ei jalkoihin sattunut (ruonnomishieronta pari päivää aijemmin) ja luulin jo parantuneeni ennen kuin sitten taas todellisuus iski :D.
Mietin vakavissani lajin vaihtoa moneen otteeseen; voisin alkaa crossfittaamaan!? Minä kun tykkään treenata treenaamisen ilosta, niin sehän vois olla mun laji.. Mutta plääh, turhaan sitä oikeasti yrittää peitellä megaharmitusta, kun ei pysty normaaliin tapaan juoksemaan! Joka aamu heräsin toiveikkaana: "joko mä tänään olisin kunnossa.." Eräässä juoksuaiheisessa podcastissa (joita on muuten aika kiva kunnella pk-lenkeillä) puhuttiin juuri siitä kun juoksijalle tulee rasitusvammoja, jotka estävät lenkit, niin on fiilis sellainen kuin osa sinusta puuttuisi. Aika osuvasti sanottu, vai mitä mieltä olette?

Muutaman (jälleen) niin äärimmäisen ärsyttävän päivän jälkeen  päätin olla pari päivää ihan vaan treenaamatta sen kummallisemmin. Sopivasti minulle sattui tulemaan parin päivän pilates-koulutus Helsingissä eli sain muuta ajateltavaa. Pitkien koulupäivien päivien jälkeen ei edes tehnyt mieli tehdä mitään. Ekstra lepo teki ihmeitä, olin aivan eri ihminen; jalat paremassa kunnossa ja mikä tärkeintä: olotila oli energinen ja hyvä, olin päässyt eroon väsyneestä ja kiukkuisesta Minnasta.

"Pääkoppa" toipui levolla mutta jalan sain kuntoon akupunktiolla, joten suurimmat rispektit sille! En ollut akupunktiota koskaan kokeillut aikaisemmin, joten testimielessä varasin ensimmäisen ajan. Heti käynnin jälkeen jalka oli selvästi parempi mutta kokonaisuudessaan kävin kolme kertaa. Oikean jalan lihakset saatiin renoutumaan ja pystyin juoksemaan kivutta. Wau, ihan mieletön tunne kun viime viikolla pääsin ensimmäisetä kertaa aikoihin flow-tilaan lenkillä! Oi, kuinka mahtavaa se olikaan!

Eli aikalailla viikko takana suhteellisen onnistunutta juoksua, tietysti nyt päätin lähteä aika varovasti maltillisilla kilsamäärillä etten taas toista kaikkia virheitä..

Onneksi on pilates <3
Sellainen kesä siis takana, vai onko kesä vielä edes ohi? En tiedä mut ainakin olen päättnyt vammojen olevan ohi!

Muutakin elämää on ollut, ainakin jonkin verran.
Niin ja siis tää kaikki valitus liittyi vain juoksuun, on minulla kesällä ollu kivoja juttuja ja tapahtumia eli juoksun osalta kesä oli paska, ei muun elämän kannalta. Ja tiedän todellakin: FIRST WORLD PROBLEMS.. Mutta joskus sitä vaan harmittaa, eikä pysty näkemään omaa napaa pidemmälle. Haittaaks se!?

xxx

t. (nyt jo) happy bitch ;)